Ei ennen maalla ollut  vessassa valoja, pimeässä piti talvellakin käydä ja minä, se oli ennen kouluun menoa, pelkäsin kauheasti revontulia, ei kukaan ollut selittänyt mitä ne ovat, enkä ujona lapsena varmasti tohtinut kysyäkään. Saunassa käyntikin oli hankalaa talvella ja pakkasella, kun luntakin oli paljon, ei nykyisin osaa edes kuvitella, mitä se oli, kun on kaikkialla lämpimät saunat sisällä, ei tarvitse ulos lähteä. Kermassa posti haettiin Turusesta sieltä kosken takaa, oli sinne matkaa varmaan liki pari kilometriä, posti tuli kirkolta illalla ja odotellessa kerrottiin kummitusjuttuja ja kotiin mennessä pelotti kamalasti. Kyllä silloinkin tapahtui tappoja ja muitakin kauheuksia. Kerran siellä kerrottiin, kun Heinävedellä oli Palokki niminen kylä ja oli perhe, jossa oli paljon lapsia ja mies ja vaimo. Eräänä lauantaina, kun mies meni viimeiseksi yksin saunaan oli vaimo ottanut pyssyn ja saunan ikkunasta ampunut miehensä ja lauteella paloitellut kirveellä, että jaksoi kantaa ruumiin järveen. Kun tuomari kysyi käräjillä, että eikö tehnyt pahaa paloitella miestään, hän oli sanonut, että silloin vähän kun hakkasi päätä irti, kun silmät muljahti. Että osattiin sitä ennenkin.

Kun muutettiin Juojärvelle, kyläläiset pitivät meitä vähän parempana väkenä, kun asuimme valtion kasarmissa ja tiedettiin, ettei meillä käytetty alkoholia eikä ollut tappeluita, niinkuin monessa paikassa oli. Osuuskauppa oli lähellä ja siellä oli Maija niminen tyttö, joka oli Mailan kaveri, he kävivät joskus Kantasella siihen aikaan kun kello kukkui 12 kertaa ja siitä Maila kertoi että siellä on semmoinen kello. En tiennyt silloin, että se on joskus meidän seinällä, niin kuin nytkin, mutta ei vaan kuku. Mummo kertoi, että se on saksalaisten vankien käsityönä tekemä ja ostettu 1913, ja  siitä hän sen muisti, kun kivinavetta oli rakennettu samana vuonna ja se vuosiluku oli hakattu navetan seinään. Paavon isä oli sen jostain ostanut, hän kun oli jonkun firman  työnjohtaja ja nehän joutuivat kulkemaan  työnsä vuoksi ympäri pitäjiä. En  muista minä vuonna hän oli kuollut, mutta mielestäni aika nuorena. Hänelläkin oli joku kasvain, mutta ei silloin niitä tarkkaan tiedetty mikä oli, mutta hänkin oli kuollut kotiin. Kuka ja minkä mukaan  se kuolintodistuskin tehtiin tai tarvittiinko silloin semmoista,  ei ollut siitäkään puhetta. Kun nyt ajattelen; paljon olisi pitänyt kysellä eri asioista, mutta silloin se ei tuntunut tärkeältä.

Eija toivoi että kirjoittaisin Paavon ukista ja mummista mutta ei Paavokaan tiennyt  isänsä suvusta mitään muuta kuin jostain oli keskisuomesta taisi olla Rautalammilta kotoisin ja talon poika , oli tullut riitoja perinnöistä ja hän oli katkaissujt välinsä koko sukuun, yksi Kustipapan sisko oli käyn yt kerran heillä, Paavon isän nimi oli Aukusti ja äidin nimi Ulriika os.Pöllänen Huistinvaaralla oli iso talo josta hän oli mutta siihen aikaan pojat peri maat ja mannut, sen talon oli perinyt Paavo niminen veli ja en n yt muista sen  Fann in isän nimeä joka peri suuren määrän metsää jota Fannin mieskin myi ja joi. M ummo oli saan ut tietysti hyvät kapiot ja oliko lehmän tai pari saanut myös ja kyllä mum mo sanoi mutta en sitäkään muista kuinka monta hametta. Aina kun meille syntyi poika tulivat Paavon serkut hevosella käymään ja toivat "rotinoita"kärrykuorman, siin ä oli kaikkea mahdollista ruokaa jota oli kesä-aikaan vaikea säilyttääkin kun ei ollut jääkaappeja , suuri pullarin kilä ja kakku ,pikkuleipiä, voita ja leipää oman maan jyvistä jauhettua, lihaa joka oli monesti kyllä palvattua ja ternimaitoa, en edes muista kaikkea mitä siihen kuului ja kun ei puhelimiakaan ollut he tulivat aina yllätyksenä, yleensä kyllä sun nuntaina, ja siinä katsottiin pojat ja miniä tarkkaan , hyvin ystävällisiä he olivat minullekin ja kyllä mekin siellä joskus kävimme tupakin oli niin suuri kuin opotta (siis haka )se oli paljolti kuin olette nähneet N iskavuorelaiset, kaikkea oli paljon. Siis siihen aikaan  ainakin siellä oli tapana viedä rotinoita kun lapsi syntyi perheeseen, voi olla vieläkin se tapa en tiedä mutta n aapureitten kesken tietysti pienempi muotoisena versiona.

Silloin kun minä olin lapsi puettiin pyhänä aina erivaatteet eikä oltu samoissa niinkuin nyt melkein aina nuorilla kuitenkin on farkut jalassa ja joku pusakka, silloin ei ollut kyllä tytöillä koskaan pitkiä housuja vaan ham e tai useinkin mekko päällä. Se oli kylällä ihme kun m eidän äiti oli ensimmäinen joka teki meille Tuulikin kanssa pitkät housut ja niin hyvät kun ne on vallankin talvella kun ennen oli pitkät sukat sukkanauhoilla pidettiin ylhäällä ja aina jäi siihen väliin paljasta ihoa ,kylmät ne olivat. Oli kyllä joitakin uskovaisia ihmisiä, jotka pitivät sitä syntinä samoin sitä kun Salmelle ostettiin punaiset kengät, vallankin Vänskässä uhottiin että se tietää maailmanloppua.  Minä odottelin koska se tulee ja olin varma että se tulee rataa pitkin Vääränsillalta päin, vaan ei ole tullut vieläkään.

Ei Paavon äitikään siitä tykännyt, enkä muista josko minulla silloin olikaan pitkiä housuja. Mummolla oli aina pitkä hame tai niitä oli useampia päällekkäin ainakin talvella ja se jota nyt sanotaan puseroksi, mummo puhui aina röijystä ja se olikin vähän erilainen tyköistuva ja pitkä helma. Ja en tiedä "onko ollut täällä tapana "aina oli esiliina edessä ja suojasihan se leninkiä esim. ruuanlaitossa. Mummo piti aina tummia vaatteita ei koskaan mitään värikästä eikä edes vaaleata.

Ei me Paavon kanssa juuri koskaan missään käyty lähimmässä naapurissa joskus, mutta sielläkin Paavo kävi mieluummin yksin, kun siellä oli vaan yksi pieni huone ja monta henkeä omaa väkeä. Monesti ihmettelin kuinka ne mahtuu nukkumaan kun oli yksi sänky, mutta se oli hyvin korkeaksi petattu kai siellä oli ylimääräiset petivaatteet, mutta mihin ne levitettiin, se oli mysteeri. Kyllä siellä tunsin itseni monesti yksinäiseksi, kun Paavokin saattoi olla useamman päivän ja yön työreissullaan, kun ajoivat puuta Karvisen veljesten autolla johonkin kauemmaksi . Harvoin siellä näki vieraita ihmisiä jos ei joskus sattunut pääsemään kaupalla käymään, mutta kyllä siitä sitten  nauttikin, oli se elämä niin erilaista silloin. Varmaan siksi osaan nyt antaa arvoa sille kun on kaikki lähellä ja ihmisiäkin samassa talossa.

Sota-aikana kaikki oli kortilla, oli semmoiset ostokortit josta leikattiin aina ruutu kun ostettiin esim maitoa tai sokeria ,sillä sai aina määrätyn määrän yhdellä kupongilla joka kuukausi, esim .maitoa sai lapsi enemmän kuin aikaihminen määriä en muista. Jos joku teurasti jonkun eläimen siis om ansa piti ilmoittaa kan sanhuoltoon ja luovuttaa osa siitä, ei saanut kokon aan käyttää itse. Silloin pidettiin paljon esim.sikoja joita ei ilmoitettu mutta jos olis tullut tietoon olis joutunut luovuttam aan  valtiolle ja saanut vielä sakot.Kyllä meilläkin sika kasvatettiin mutta kun kylällä m elkein jokain en teki niin ei kukaan kannellut kansanhuoltoon. joku oli joskus pahuuttaan kun ilmoitti teurastaneensa vasikan laittanut paperiin virren värssyn :Ei nuoruuteen voi turvata ei terveyteen täällä .."siitä riitti huvia pitkäksi aikaa.

Saippuaakaan ei ollut ainakaan tarpeeksi koska sitä tehtiin itse, teurastusjätteet laitettiin pataan ja lipeäkiveä ja keitettiin niin kauan että pinnalle tuli vaalea kuori ja alla oli tummaa limaa jota sanottiin suovaksi, mutta sitä ei kai käytetty mihinkään, vaan kuorittiin se vaalea pinnalta kuivumaan ja sitten paloiteltiin saippuapaloiksi, jota käytettiin ainakin pyykin pesuun, johon se olikin tehokas lian poistaja, saatettiin joskus viedä tuliaisina naapuriinkin, oli se tarpeellisempaa kuin kukat.

Kahvia ei juuri ollut joskus voi saada tiskin alta paketin mutta nekin oli raakoja papuja jotka paahdettiin rännälillä hellalla ja koko ajan pidettiin liikkeellä etteivät palaneet, rännäleitä oli ainakin kahta mallia, pyöreä jossa oli sisällä siivekkeet joita pyöritettiin kammella joka oli kannen yläpuolella, ja toinen malli oli m elkein neliön muotoinen ja siinä oli kan si ja sitä heilutettiin edestakaisin. Sen jälkeen kahvit jauhettiin myllyllä ja siitä tuli hyvä tuoksu jo jauhaessa, sikuria laitettiin lisäksi, mutta harvoin kahvia mistään sai, korviketta tehtiin jyvistä ja esim. voikukanjuurista kuivattiin ja jauhettiin hyvää ei ollut, mutta mustaa ja märkää.

Muistan kerran, kun kesällähän sikaa pidettiin karsinassa ulkona ja kaukalo johon ruoka laitettiin oli puoleksi ulkopuolella aidan, johon ruoka kaadettiin kun oli keitetty kaikista ruuantähteistä, äiti lähti kylälle ja jakoi meille Tuulikin kanssa työt mitkä piti tehdä siihen mennessä kun hän palaa, minulle jäi sian  ruokkiminen ja minä vein ämpärillä ruuan kaukaloon jäähdyttämättä ja sika kun tökkäsi kärsänsä ruokaan ärjäisi kovasti ja hyppäsi yli aidan ja lähti juoksemaan ja me Tuulikin kanssa perässä sika väsyi ja välillä jäi mahalleen makaamaan mutta juuri kun meinasimme saada kiinni se ponkaisi uudelleen juoksuun, mekin olimm jo ihan poikki ja äidin tuloaika läheni, sitä katseli suutari Jussi ja nauroi katketakseen, sitten hän sanoi, että ottakaa ruoka-astia ja houkutelkaa sillä se karsinaan ja niin me saimme sian karsinaan ennen äidin tuloa. Sitä en muista mitä siitä seurasi, koska kyllä varmaan koko kylä tiesi, kuinka sika meitä juoksutti. Tämmöiset huvit oli siihen aikaan.

Ennen vanhaan pidettiin ainakin maalla äitienpäiväjuhlat koululla, jossa oppilaat esittivät ohjemaa, en tiedä nykyään onko semmoista tapaa vielä. Kun äidit tulivat sisälle laitettiin kukka rintapieleen  ja toivotettiin tervetulleeksi, kaikki oli niin juhlallista. Silloin oli melkein kaikilla tytöillä uudet meko,t mutta oli niitäkin esim. jotka olivat huutolaisina, siis otettu johonkin perheeseen joko kodin köyhyyden vuoksi tai sitten jos oli jäänyt orvoksi, ei heille juuri uusia vaatteita ostettu kuin pakosta ja se oli kurjaa. Muutaman kerran äitikin antoi jonkun meidän mekoista vähän teki jotain uudistuksia ettei tullut niin selvästi esille kenen mekko oli, ei niitä lapsia muutenkaan kovin hyvin pidetty, nyt kun ajattelen, mietin kuinka heidän elämänsä on järjestynyt.

Tuli tässä mieleen sellainen tapahtuma sota-ajalta, kun meillä Tuulikin kanssa oli semmoinen palsta, johon kylvettiin ja kasvatettiin vihanneksia, se oli Pilppalan Issakaisen pellolla, jonne oli ainakin 2-3 kilometriä matkaa. Kun tuli pommilaivueita, jotka lensivät ylitse sisämaahan pomminsa heittämään usen Jyväskylään, no silloin kun laivue lensi, emäntä otti korin, jossa oli virsikirjoja ja koko porukka kivinavettaan veisaamaan, ja se oli joka kerta kun näin kävi, voi siitä olla hyötyäkin, koska se laittoi meidät lapset ajattelemaan kenen kädessä henkemme on. Olen myöhemmin ajatellut että hän oli viisas nainen ja hän osoitti meille, että maalliset työt jäivät silloin taka-alalle, koska hän jätti vaikka keiton hellalle.

Kerroin edellisellä sivulla että ennen oli reikäleivät orressa kuivumassa aivan niinkuin siellä Marttilan pirtissä oli. Muistan kerran kun olin Ratam äellä lapsenlikkana tehtiin reikäleipiä ja laitettiin kuivumaan ja kyllä ne kuivuivatkin niin että kun aloimme syömään laitettiin ovi lukkoon kun se leipä oli niin kovaa että vasaralla hakattiin ja aina siitä joku murunen irtosi mikä syötiin, me naurettiinkin niin hirveästi kun ajattelimme jos joku olis ollut oven takana niin olis luullut että on tappelu käynnissä.

Ratamäen Saima siis rouva oli opettaja ja asui koululla taisi mies olla sodassa ja heillä oli tyttö Anneli, olisiko ollut 2-3 vuotias ja hän jotenkin kiintyi minuun, niin että huuti perääni, kun tulin yöksi kotiin, oli puhekkin, että olen sen aikaa kun saavat apulaisen ja kun tämä apulainen tuli ja minä olin kotona jos sattui että tulimme tiellä vastakkain hän alkoi huutaa ja potkia hirveästi kun olisi halunnut minun mukaani, siitä tuli semmoinen painajainen, kun aina piti välttää ettei tavattu ja sovittiin jos huomaan, että he ovat jossain en näyttäydy ettei tule tappelua ja jotenkin tunsin että olin syyllinen siihen että hän näin käyttäytyi. Siis tämä tuli mieleeni niistä reikäleivistä, melkoinen johdattelu.

Minä en ole vuosiin nähnyt joriineja, joita ennen oli maalla, olivat upeita, mutta kukkivat muistaakseni syksykesästä ja juuret laitettiin talveksi perunakuoppaan, joka oli maahan kaivettu ja sitten laudoilla vuorattu ja laitettu kattokin ja luukku oli josta sinne kuljettiin. Perunat ja kaikki muutkin vihanekset säilyivät siellä kevääseen saakka tosi hyvinä, ja ne otettiin keväällä hyvissä ajoin itämään. Näin meillä oli vielä Kuljussakin. Pitäisi ihan kukkakaupasta kysyä onko niitä jorineja vielä, mutta minulla ei ole missä säilyttää, kun pitää olla melkoisen viileä paikka.

Ennen maalla kun talvella mentiin kuopalle se oli harkittu operaatio, ei saanut olla kovin pakkanen ettei mene kuoppaan ja ensin sen lumen lapiointi pois kuopan päältä, samoin takaisin laitto kun sieltä tuotiin joka lajia vihanneksia ja perunoitakin viikkotolkuksi ja siellähän ne säilytettiin hillot ja mehutkin. Sitten myöhemmin kun rakennettiin taloon kellarit kivijalkaan se oli jo helppoa.M onesti olen ajatellut mutta en toteuttanut  lanttukukon tekoa, kyllähän kaupasta saa lanttuja mutta miten se paistaminen sähköuunissa, äiti teki usein niin että laittoi ruisjauhokuoreen sisälle lanttuja ja vähän voita ja paistuttua kuumana aukaisi kannesta pienen pyörylän ja kaatoi siitä sisälle kermaa, se kun jäähtyi ja joka välissä oli jäähtynyt kerma se oli hyvää, jos joskus vielä olis mahdollisuus tehdä sitä. Joo no nämä on niitä mummon juttuja ja haaveita joita en edes itse usko koskaan toteutuvan.

Kirjoitan vielä siitä, että jos teistä joku käy jossain maalaismarkkinoilla tai vastaavassa, jossa olis nähtävinä separaattori, katsokaapa kuinka monta osaa siinä on. Kaikki kakkrat esim. piti laittaa oikealle kohdalleen ennenkuin se toimi, siinä oli hommaa kun sen kokosi ja samoin kun purettiin ja pestiin se oli mielestäni suuri homma ja piti tehdä huolella. Kermaahan säilytettiin varmaan viikon verran, että kertyi sen verran että hapatettiin ja kirnuttiin voi, sekin oli joskus hankalaa, kun ei jostain syystä ruvennut keräytymään kokoon. Sitten voi pestiin monella vedellä ennenkuin laitettiin suola ja kirnupiimähän on tosi hyvää ruokajuomaa. Nyt olen ehkä selittänyt asioita, jotka tiedätte kenties paremmin koulusta kuultuna ja luvettuna, mutta koska en tullut sitä kysyneeksi se on nyt tässä.

Silloin kun me Paavon kanssa olimme töissä ja sattui loma samaan aikaan, lähdettiin Kermaan ja Kangaslammille melkein välittömästi. En tiedä osasimmeko antaa silloin tarpeeksi arvoa sille, että oli paaikka minne mennä. Silloin kun pojat olivat vielä sen ikäisiä, että olivat mukana, kun juna lähti, melkein heti alkoivat syödä eväitä, ja minulle alkoi aina junassa päänsärky. Kun päästiin perille ei tehnyt mieli muuta kuin vettä ja sitä Tuulikki ihmetteli yleensäkin minun veden juontiani, hän oli sitämieltä että vasta sitten juo vettä, kun muuta ei ole saatavissa. Siellä maailma oli ihan erilainen, esim. Kangaslammilla meillä oli usein tosi hauskaa, siellä jokainen oli leikkisä ja huumori kukki, esim Vesa oli verraton juttujen kertoja, samoin Tuulikki ja kun siihen tuli mukaan vähän vitsiä  ei sitä nauramatta kuunneltu. Olen ajatellut minkähänlaisena pojat kokivat nämä reissut. Kerran olimme koko porukka kahdella autolla silloin oli jo Villekin tosin pieni poika, Eija oli myös mukana ja käytiinköhän silloin Parikkalassakin.

Kun olimme Suurellajärvellä Fannilla, miesväki alkoi vaihtaa saunaan kiuaskiviä minä taisin olla Saimin mökillä käymässä ja kun tulin Jouni tuli kiviämpärin kanssa vastaan hyvin nokisena ja kertoi että jotain naisia oli tullut sinne saunalle, minäkin menin siellä käymään ja nämä henkilöt näyttelivät suurenmaailman elkeitä, taisi olla kiteenkirkaallakin osuutta juttuihin minäkin kuuntelin aikani heitä ja sanoin että taidetaan olla samantalon asukkaita ja niin tuli julki että oltiin yhtäsuuresta maailmasta, me tosin olimme muuttaneet kuukautta aikaisemmin Kaukajärvelle, vieraat alkoivat tehdä pois lähtöä, he olivat lomalla toisella puolella sitä lahtea, saattoi heitä hävettääkin kun Paavo kertoi, että olivat oikein iskutuulella kai aineitten ansiosta.

Ennen kun asuttiin Kermassa en koskaan muista että olis käyty haudoilla, eikö se ollut silloin tapana vai johtuiko siitä kun oli toistakymmentä kilometriä matkaa eikä silloin linja-autotkaan kulkeneet kun kirkolle saakka muutaman kerran päivässä ja muuta kyytiä ei ollut. Olin ehkä 8-9 vuotias, kun osuuskaupalle tuli uusi myymälänhoitaja, jolla oli neljä lasta. Kauppahan oli laivareitin varrella lähellä rantaa, ja vaimo oli sanonut, etteivät vaan lapset menis rantaan, koska eivät aikaisemmin olleet tottuneet veden äärellä asumaan. Kerran me leikittiin Toinin kanssa (joka oli paras ystäväni) hiekkaläjällä ja laitettiin hautaa ja siihen risti. Samana päivänä ajeli kaupan vanhin poika ympäri kylää etsimässä Maija nimistä siskoaan ja kertoi, että nuorempi poika Kyösti oli hukkunut kotirantaan. Maijaa ei löytynyt ja alkoivat naarata rantaa ja sieltä hän löytyi, siis kerralla kaksi lasta hukkui. Kyöstin ruumis oli noussut pintaan ja tukkimiehet löysivät hänet, oli vaan ajatus, että jos Maija meni pelastamaan veljeään, joka oli viiden vanha, ja hukkui itsekin. Eihän sitä kukaan tiennyt varmasti, kun ei nähnyt.

Se oli vallan kamala päivä ja jotkut aikuiset, jotka oli nähneet, että me Toinin kanssa teimme hautaa, alkoivat puhua, että sitä se tiesi tyttöjen leikki. Minä sairastuin tuli kova kuume ja hourin, koska tunsin olevani syyllinen kaupan lasten hukkumiseen. Muistan että isä ainakin lohdutteli, ettei semmoinen voi aiheuttaa mitään pahaa ja ettei se ole kenenkään syy. Hautajaisissa olimme varmaan koko perhe ja kyläkin melkein. Kirkossa arkut avattiin ja se liina joka oli Maijan kasvojen päällä siinä oli läikkä jotain varmaan suusta myöhemmin noussutta nestettä se tuntui tosi pahalta, kun luulimme, että hän onkin ollut elossa kun on arkkuun laitettu. Siitäkin puhuimme lapset keskenämme monesti, mutta kun ei voinut keltään aikuiselta kysyä. Nyt lopetan, kun menin näin surullisiin muistoihin, että menee toisilta yöunet.

Jatkosodan aikaan

Minulla on nämä vanhat jutut melko surullisia niinkuin nytkin tuli mieleen jatkosodan aikana, kun asuttiin Juojärvellä ja oli marja aika. Ihmiset meni marjaan joukolla, kun pelättiin desatteja siis venäläisiä sotilaita, joita oli pudotettu Suomen puolelle. Tuulikki ei lähtenyt marjasakkeihin vaan me mentiin aina kaksin, kerran olimme mustikassa lähellä järveä ja minä olin kuulevinani jotain ääniä ja aloin itkeä kun pelotti niin kovasti. Ensin Tuulikki ei meinannut lähteä pois, mutta viimein suostui ja oli pahalla tuulella, kun mustikoita oli paljon. Menimme kotiin ja hän motkotti koko illan. Seuraavana aamuna kun Rytkölän väki lähti heinään vähän kauempana olevalle pellolle ja tie kulki Variksen talon läheltä, he huomasivatkin ettei taloa ollut vaan savuavat raunio. Talossa asui vanha pariskunta ja heidän vammainen tyttärensä. Heidät oli tapettu ja talo poltettu ja se oli toisella puolella sitä lahtea missä me olimme marjassa. Silloin oli tyyni ilma ettei savukaan levinnyt, kun ympärillä oli lehtimetsää.

Nämä venäläiset sotilaat jotka olivat vasta alle 20 vuotiaita poikia saatiin kiinni Kiteeltä ja käytettiin siellä rikospaikalla. Olivat kertoneet, että oli tarkoitus hakea vaan talosta ruokaa, mutta sattui ohitse kulkemaan metsätyönjohtaja, jolla oli pyssy ja hän poikkesi taloon juuri kun sotilaat olivat sisällä. Pojat aseen nähtyään alkoivat myös ampua ja siinä meni se työnjohtajakin ja laittoivat talon tuleen. En tiedä kuinka poikien kävi, mutta piti Tuulikin myöntää, että olin oikeassa, kun sanoin kuulleeni ääniä. Kyllä silloin oli ainainen pelko myös omista sotilaista kun jotkut  sekosivat ja lähtivät karkuun, vaarallisia hekin olivat.

Lapsena kävimme jo keväällä uimassa, vaikka Kermassa, jossa on hyvin virtaava vesi se oli hyvin kylmää.  Melkein kaikki rannat oli hyvin jyrkkiä mutta Hynnisen rannassa oli matalampaa ja myös hiukan lämpimämpää, mutta mummeli joka asui siinä ei kovin usein antanut lupaa mennä sinne. Niimpä koetettiin kaikki konstit; kun mentiin pihalle hän tuli ulos, niin niiattiin niin syvään kuin oli mahdollista ja joskus hän oli siitä iloinen ja antoi mennä rantaan, mutta jos oli huonolla tuulella, ajoi meitä luudan kanssa pois pihasta. Se oli aina koetuksen paikka, kuka uskalsi mennä ensimmäisenä sillä hän sai luudasta ensin.

Ennen maalla oli kunnanlääkäri, joka hoiti kaikki kuntalaiset ja myös poisti hampaat ja pienet kirurgiset hommatkin. Hän oli ainakin Heinävedellä kova pomo, lopetti vastaanotonkin silloin kun halusi ja loput saivat lähteä kotiin hoitamatta, kenties pitkänkin matkan päästä. Muistan Kermasta Hilma nimisen keski-ikäisen naisen, jonka hammasta särki tavattomasti ja hän lähti kirkolle lääkäriin. Lääkäri laittoi puudutuksen ja käski odotushuoneeseen siksi aikaa kun puudutus alkaa vaikuttaa, hammasta lakkasi särkemästä ja Hilma lähti hiihtämään kotiin ilman hampaan poistoa. Kerran joku kertoi, että lääkäri oli aamulla pahalla päällä ja tuli odotushuoneeseen ja sanoi, että kaikki akat pihalle, menkää kotiinne olette siellä vaan ukkonne kanssa riidelleet ja tänne tulette valittamaan. Silloin ei ollut potilasasiamiehiä eikä naisia, että näin.

Tuli tuossa käsiä pestessä mieleeni kouluajat, kun siellä kävi kouluhoitajaksi häntä sanottiin. Hän tarkasti kädet ja ne laitettiin nenäliinan päälle pulpetille ja hän tarkasti onko puhtaat, samoin nenäliina. Mahtaako tapa olla vielä voimassa, en ole ainakaan kuullut kenenkään siitä puhuvan. Silloin minun aikanani oli koululaisilla täitäkin päässä vallankin tytöillä, minä en muista, että meillä olisi koskaan ollut, mutta usein äiti laittoi pöydälle valkean paperin ja oli tiheä kampa, jolla kammattiin paperille hiuksia, että jos täitä oli, ne tippuivat siihen. Äiti varoitti aina ettei saa vaihdella kenenkään kanssa päähineitä koulussa, ettei saa täitä, koska joskus vaihdettii, kun oltiin piilosilla, ja joku erehtyi kun näki vilahduksen päähineestä. Muistan kerran kun harjoiteltiin kuorolaulua ja Lempi seisoi vieressäni ja hänen kaulallaan kulki täi edes takaisin. Minua inhotti niin että lopulta nostin Lempin kaulusta sen täin päälle, ja se putosi mekon sisälle. En ymmärrä oliko se seurausta likaisista vaatteista, kun niitä vaatteissakin oli.